Musiikkiarvio: Pink Floyd - The Endless River (2014)

Pink Floyd

The Endless River (2014)

Julkaistu: 10.11.2014

Levytetty: 1969, 1993 ja 2013–2014

Kesto: 53:04

Levy-yhtiö: Parlophone, Columbia

Tuottajat: David Gilmour, Youth (Martin Glover), Andy Jackson ja Phil Manzanera

The Endless River on progressiivista rockia soittavan Pink Floydin 15. ja viimeinen studioalbumi. Parlophone ja Columbia Records julkaisivat sen perjantaijulkaisun saaneissa maissa 7.11.2014 sekä Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa 10.11.2014. Albumi on ensimmäinen, jossa ei ole mukana 15.9.2008 Lontoossa kuollutta kosketinsoittaja ja perustajajäsen Richard Wrightia ja kolmas vuonna 1985 tapahtuneen perustajajäsen Roger Watersin eroamisen jälkeen. Levyllä on pääosin instrumentaalia musiikkia, mutta on siinä yksi laulettukin kappale, ”Louder Than Words”. Albumin pohjana on 20 tuntia ennen julkaisematonta materiaalia, jota Pink Floyd ja Richard Wright kirjoittivat, levyttivät ja tuottivat edellisen studioalbumin, The Division Bell (1994), äänitysten aikana. Myös uutta materiaalia on mukana. Levyllä on paljon vaikutteita ambient-musiikista. Arvioin albumin ensin kappalekohtaisesti ja sitten annan kokonaisarvion:

1. Things Left Unsaid (4:25)

Kappale on hyvin tunteellinen ja melodialtaan rauhallinen. Alkuosa on vahvasti syntetisaattoripainotteinen, mutta n. 2 minuutin ja 10 sekunnin jälkeen tulee kitarakin mukaan. Puhepätkien kanssa siitä tulee ensimmäisenä mieleen rasittava oikeustapaus, joka ei meinaa millään ratketa ja joka jää vaivaamaan päähän useiksi päiviksi. Se saattaakin sopia hyväksi mentaaliharjoitukseksi oikeustalon aulassa ennen oman oikeudenkäynnin alkamista.

2. It’s What We Do (6:21)

Tämä kappale onkin monipuolisempi, sillä heti alussa soivat urut. Rummut tulevat mukaan n. 1 minuutin ja 20 sekunnin kohdalla ja nostavat hieman kappaleen tahtia. Kitara on myös mukana kappaleessa. Kappaleen voisi arvella nimen perusteella kuvailevan yhdessä tekemistä tai yhteisöllisyyttä, ja urut tuovatkin mieleen yhteisöllisyyden pääkaupungin eli kirkon. Ehkä kappale kuvaileekin sellaisia asioita, kuten ehtoollinen ja virsien laulaminen. Luulen kuitenkin, että yhtyeen itsensä tarkoituksena ei ollut kirkon esille tuominen, kun otetaan huomioon, että David Gilmour on ateisti.

3. Ebb and Flow (1:50)

Ambient-mausteet tekevät tästäkin kappaleesta rauhoittavan. Tyylillisesti ei mitään lisättävää edellisiin nähden: kitara edelleen hyvin pelissä mukana ja kosketinsoitinpainotteisuus kuuluu vahvasti. Kappaleen loppupuolella oleva ääni muistuttaa jonkinlaista virtausta ja kuten kappaleen nimi kertoo (suoraan käännettynä ”Laskuvesi ja virtaus”), niin kyse on joen virtauksesta. Tällainen kappale onkin sopivaa melontamusiikkia.

4. Sum (4:49)

Kappale alkaa maltillisesti syntetisaattoreilla, mutta ennen 1 minuutin ja 30 sekunnin täyttymistä kitara ja rummut tulevat mukaan rokkaavammalla otteella. Sen jälkeen kappale jatkuu stabiilina progena, kunnes lopussa tahti hiipuu ja kitara häipyy. Koko kappaleen ajan pyörii mielessä tietokone, joka laskee yhteen käyttäjän tekemiä laskutoimituksia nopealla tahdilla loputtomiin, kunnes muutaman hetken päästä käyttäjä kyllästyy ja keskeyttää laskemisen sekä sulkee tietokoneen. Kappale on siis nopeatempoisempi kuin edelliset.

5. Skins (2:38)

Edellinen kappale oikeastaan jatkuu tässä kappaleessa, sillä alkumelodia on jatketta edellisen kappaleen lopusta. Kuvailemani tietokoneen käyttäjä kokee kappaleessa muodonmuutoksen, jonka myötä ihossakin tapahtuu muutoksia. Muutokset ovat ilmeisesti kuitenkin niin piinaavia, että käyttäjäkin alkaa hieman hermoilla ja miettiä, miksi tässä kävi juuri hänen tahtonsa vastaisesti. Hetken kuluttua selviääkin, että iho muuttui toisenlaiseksi ja se aiheutti tyytymättömyyttä käyttäjässä. Tyytymättömyyden seurauksena käyttäjä teki nopean ratkaisun eli itsemurhan, johon kappaleen loppuosan äänetkin mielestäni viittaavat.    

6. Unsung (1:07)

Tässä kappaleessa on selkeästi havaittavissa elementtejä klassisesta musiikista, varsinkin kun siitä soitetaan koskettimilla viulun kaltaista ääntä. En keksi, mihin tämä kappale voisi liittyä, mutta ilmeisesti jotain on jäänyt joltakin laulamatta.

7. Anisina (3:15)

Kappale on rytmikkäämpi: piano, kitara ja rummut ovat aluksi tehokkaassa dialogissa keskenään. Myöhemmin mukaan tulevat kuoro ja saksofoni. Kappaleen aikana on Eric Claptonin tyylistä kitaransoittoa ja mukaan mahtuu myös pureva kitarasoolo. Kappaleen lopussa kuuluu ukkosen jylinää, joten se saattaa kertoa jonkin tarinan. Ehkä Anisina on henkilö, jolla menee kaikki hyvin, kunnes ukkonen pilaa kaiken ja saa hänet tuntemaan itsensä pettyneeksi.

8. The Lost Art of Conversation (1:44)

Kappale on varsin mollivoittoinen ja rauhallinen. Kosketinsoitin on pääosassa siinä. Kappale luultavasti kertoo tilanteesta, jossa keskustelu tietystä aiheesta on kääntynyt yksipuoliseksi eikä taiteellisuutta pystytä enää saavuttamaan. On ymmärrettävää, että tällainen kappale saa aikaan surullisia tunteita.

9. On Noodle Street (1:42)

Tämä kappale on jatketta edelliselle: se vaikuttaa bluesvoittoiselta, vaikka todellisuudessa ambient kuuluu edelleen vahvasti kappaleessa. Kappaleesta ei saa kovin hyvin selvää, mistä aiheesta on kyse, mutta oletettavasti edellisen kappaleen keskustelun osapuolet yrittävät parantaa ilmapiiriä lähtemällä Nuudelikadulle ja etsiä sovintoa sieltä hyvältä maistuvien nuudelien muodossa.

10. Night Light (1:42)

Kappale on niin tunteellinen ja herkkä, että siinä todellakin on yön tuntua. Koskettimet ovat siinä yön roolissa ja kitara antaa valomerkkejä. Edellisen kappaleen osapuolet lähtevät nuudelien jälkeen kotiin yhdessä katsomaan yön valoja eli tähtiä. Tähdet parantavatkin heidän välinsä jälleen entisiin mittoihin eikä erimielisyydestä ole jälkeäkään.

11. Allons-y (1) (1:57)

Kappaleen ranskankielinen nimi viittaa vauhtiin ja johan sitä vauhtia alkoi tullakin tämän kappaleen myötä ainakin musiikillisesti, sillä raskaampi kitara antoi merkkejä progressiivisesta rockista, jota tämä kappale pääosin edustaa. Rummut olivat myös hyvin pelissä mukana. Vauhtia tuli myös keskusteluosapuolten suhteeseen, joka parani kertaheitolla ja nyt ollaankin suhteen parhaissa hetkissä. Tähän väliin palataan kuitenkin ajassa taaksepäin.

12. Autumn ’68 (1:35)

Hammond-urut tulevat jälleen tässä kappaleessa kehiin. Ne antavat jälleen kuvan kirkosta, tällä kertaa kuitenkin häiden muodossa. Kuvailemani keskusteluosapuolethan olivat ensi kertaa omissa häissä syksyllä 1968. Heidät vihittiin silloin aviopariksi ja siitä se suhde lähti alun perin liikkeelle. Häät antavatkin heille lisää vauhtia nykyelämään, mistä lisää seuraavassa.

13. Allons-y (2) (1:35)

Kappale alkaa klassisen musiikin vaikutteilla, mutta vauhtia tulee siihen lisää n. 25 sekunnin kohdalla. Kitara, koskettimet ja rummut ovat vahvoilla koko kappaleen aikana. Häämuistelu vauhdittaa siis keskusteluosapuolten suhdetta niin paljon, että tässä kappaleessa he tekevät asioita, joista molemmat ovat kiinnostuneita ja toki juhlivat suhteen uudelleenparanemista kovalla sykkeellä erilaisin keinoin.

14. Talkin’ Hawkin’ (3:26)

Tämä kappale on tahdiltaan hitaampi, mutta silti duurivoittoinen. Kappaleessa on blues-vaikutteita, kuten yhdessä aikaisemmassakin kappaleessa. Se on myös jatkoa edelliseen kappaleeseen. Mukana on puhepätkiä, joissa käsitellään ihmisyyttä ja tulevaisuutta. Pätkät saattavat viitata seuraavaan asiaan: keskusteluosapuolten juhlimisessa tulee esille jälleen eroavaisuuksia, jotka johtavat syvälliseen pohtimiseen suhteen jatkosta ja sitä isommistakin asioista. Lopulta osapuolet lopettavat parisuhteen yhteisymmärryksessä ja jatkavat omia polkujaan.

15. Calling (3:39)

Tämä kappale on vielä hämärämpi kuin edelliset, mutta kyllä siitä jotain irti saa, kun kunnolla miettii. Kyseessä on hitaasti etenevä kappale, joka todennäköisesti kuvailee soittamista kahden ihmisen välillä. Kosketinsoittimet ovat jälleen pääosassa, ja tämä kappale luultavasti herättää mielenkiintoisia tuntemuksia. Klassisen musiikin vaikutteet kuuluvat kappaleessa varsin hyvin.

16. Eyes to Pearls (1:52)

Kyseessä on kitaravoittoinen kappale, jonka luulisi ainakin nimensä perusteella olevan tunteita herättävä. ”Silmät helmiin” tarkoittaa ehkä sellaista tilannetta, jossa mies ja nainen katsovat toisiinsa kiinnostuneen näköisenä. Mies kiinnittää oman huomionsa naisen kaulassa roikkuviin helmiin, jotka näyttävät hänen mielestään kauniilta.

17. Surfacing (2:47)

Kappale on rytmikäs, sillä siinä ovat kitara ja rummut merkittävässä roolissa. Rummut rytmittivät kappaletta hyvin. Luulen, että tässä kappaleessa haluttiin nimensä perusteella paljastaa jotain suurta liittyen albumiin tai muuten vain Pink Floydiin. Voi myös olla mahdollista, että siinä paljastettiin naisen kauniilta näyttävien helmien salaisuus. Ihan tarkkaan emme kuitenkaan tiedä, mitä tässä paljastettiin, joten tulkinta lienee vapaa tämän osalta.

18. Louder Than Words (6:33)

Kappaleen ensimmäiset minuutit ovat instrumentaalisia ja kitaravoittoisia. Noin puolentoista minuutin kohdalla aloittaa David Gilmour laulamisen, joka kestää n. 3 minuuttia. Hän laulaa asiasta, joka on kovempi kuin sanat. Laulun sanat eivät tätä asiaa paljasta eikä sitä muutenkaan saa selville. Kappaleen viimeiset minuutit ovat instrumentaalisia. Kyseessä siis on albumin ainoa kappale, jossa on lauluosuus mukana.

Tässä siis arviot albumin 18 pääkappaleesta. Tarkkaavaiset kuulijat saattavat huomata, että levyllä on 4 kokonaisuutta, joista ensimmäinen koostuu kolmesta, toinen neljästä, kolmas seitsemästä ja viimeinen neljästä kappaleesta. Jos siis olisin arvioinut kappaleet kokonaisuuksina, niin toki arvioista olisi silloin tullut erilaisia. Koska en itse kuitenkaan ole aikaisemmin kuunnellut tätä albumia, niin päätin analysoida kappaleet irrallisina. Levy on kokonaisuudessaan mielenkiintoinen, sillä ambient-vaikutteet saattavat saada klassista musiikkia kuuntelevat kiinnostuneeksi tällaisesta albumista. Ambientia voidaankin osuvasti kutsua nuorten klassiseksi musiikiksi, jolla on nuorekas ote. Voi kuitenkin olla, että laulun puuttuminen useista kappaleista ei miellytä kiihkeimpiä Pink Floyd-faneja, mikä on ymmärrettävää. Levyn ei ollut tarkoitus olla mikään listamenestyjä, kuten monet sen edeltäjistä. Kuitenkin useiden maiden albumilistalla se ylsi ykkössijalle, mm. Britanniassa, Ruotsissa ja Saksassa. Albumi sopii mielestäni eräänlaiseksi korvakuulokemusiikiksi, jonka avulla voi pehmentää tunteitaan mieltä painavista asioista ja rauhoittua. Albumin deluxe-versiolla on mukana kolme ylimääräistä, hieman kokeellisempaa kappaletta sekä kuusi videota, joita en tässä käsittele, vaikkakin nuo bonuskappaleet ovat mukana Spotifyssa olevalla versiolla.

3,5/5 tähteä

Vili Roponen

Team Rosebuds: Terry Prachett: Valkoparta, karjupukki

Ryhmämme luki ajankohtaan sopivan Valkoparta, karjupukki -teoksen, jossa käsitellään jouluperinteiden mielekkyyttä huumorin keinoin ja elämän syvintä olemusta. 

Kirjan alussa Karjupukki katoaa ja Kuoleman täytyy ottaa hänen paikkansa, vaikka hän ei täysin ymmärrä mistä Karjunvalvojaisissa on kyse. Tarinassa seurataan myös Kuoleman pojantyttären Susanin yritystä pelastaa Karjupukki ja auringon nousu. Asiaan liittyy velhoja, salamurhaajia ja hammaskeijuja.

Kirja sopii lukupiirikirjaksi, koska se herättää keskustelua. Erityisen hyvin se sopisi genrekirjallisuuteen keskittyneeseen lukupiiriin tai lukupiiriin, jonka jäsenet ovat lukeneet paljon ja ovat kiinnostuneita kirjallisuudesta. Tätä ei voi suositella lapsille tai nuorille suunnattuun lukupiiriin sen haastavan luettavuuden takia. 

Ryhmämme mielestä tämä oli hyvä kirja ja vaikka monelle se oli uusi tuttavuus niin voisi lukea Prachettin teoksia vastaisuudessakin.

Terveisin lukupiiri Rosebuds

Kahviryhmä: Mielensäpahoittaja

40 tapaa pahoittaa mielensä!

Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää ja vastustaa moottoritietä, koska "routavaurio on luontainen nopeusrajoitus". Jouluna kinkun sijaan tarjottu kalkkuna pahoittaa miehen mielen perin pohjin.

Tuomas Kyrön (s. 1974) Mielensäpahoittaja on helppolukuinen kuvaus vanhanajan "jäärän" elämästä nykyaikana. Kirja käsittelee arkisia valituksen aiheita ja sitä kuinka ennen oli kaikki parempaa. Kirja oli jaettu lyhyisiin kappaleisiin, koska se oli tehty kuunnelman pohjalta. Toistoa oli, mutta se toimi kokonaisuuden hyväksi. Valitusten kautta saadaan kuva minkälainen mies mielensäpahoittaja on ja miten hän suhtautuu muihin ihmisiin ja nykyajan elämään. Teosta voi lukea humoristisena tai realistisena kirjana.

Toimii lukupiiri-kirjana ja suosittelemme sitä aikuisille lukijoille.

Elokuva-arvio: Amadeus

Amadeus (1984)

Ohjaus: Miloš Forman

Käsikirjoitus: Peter Shaffer

Rooleissa: F. Murray Abraham, Tom Hulce, Elizabeth Berridge ym.

Amadeus kertoo säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin (Tom Hulce) elämästä tämän aikalaisen, säveltäjäkollega, Antonio Salierin (F. Murray Abraham) näkökulmasta. Elokuva perustuu Peter Shafferin samannimiseen menestysnäytelmään, joka puolestaan pohjautuu Aleksandr Puškinin näytelmään Mozart ja Salieri. Elokuva sijoittuu Wieniin, mutta se kuvattiin pääosin Prahassa. Forman on todennut Prahan olleen tärkeässä asemassa elokuvan tunnelman kannalta, sillä Prahasta löydettiin paljon ajan henkeen sopivia kuvauspaikkoja.

Elokuvassa Salieri kuvataan Mozartin arkkivihollisena, ja tarina kiteytyy Salierin kamppailuun oman persoonansa ja Mozartin kanssa. Salierin ja Mozartin henkilöhahmot eroavat suuresti toisistaan, mikä tuo tarinaan meheviä ja tärkeitä vastakkainasetteluja. Nämä vastakkainasettelut vievät tarinaa eteenpäin huikealla tavalla. Elokuva ei perustu tositapahtumiin, vaan pikemminkin kokoaa yhteen mielenkiintoisen kudelman kahden taiteilijan sielunelämästä. Tarinassa esitellään 1700-luvun musiikillista kenttää myös mesenaattien ja taloudellisten kysymysten kautta. Henkilökuvat ovat rosoisia, humoristisia ja riipaisevia.

Amadeuksen henkilögalleriassa vilisee erityyppisiä hahmoja, karikatyyreja elämästä. Sivurooleissa nähdään vahvoja suorituksia, jotka jäävät mieleen loistavien päähenkilöiden lisäksi. Pääroolissa loistaa kuitenkin aikakauden musiikki. Peter Shaffer on todennut Amadeuksen olevan ensimmäinen elokuva, jossa musiikki nousee henkilöhahmoksi muiden hahmojen rinnalle. Amadeus on sävähdyttävä, hauska ja verevä kuvaus taiteen vaikutuksesta ihmisiin ja yhteiskuntaan. Amadeus sai vuonna 1985 yhteensä kahdeksan Oscar-palkintoa, mm. paras miespääosa (F. Murray Abraham), paras ohjaus (Miloš Forman) sekä paras puvustus (Theodor Pištěk).

Musiikkiarvio: Drama Queens

Drama Queens (2012), Virgin classics

Joyce DiDonato

Il Complesso Barocco, joht. Alan Curtis

Mezzosopraano Joyce DiDonato esittelee barokin tärkeimpiä aarioita vuoden 2012 levytyksellään Drama Queens. Levylle on kerätty vahvoja, mutta erilaisia rooleja 1600-1700-lukujen oopperan peruspilareista. Monteverdin, Händelin ja Haydnin lisäksi kuullaan myös vähemmän tunnettuja Orlandinia, Keiseria ja Portaa. Levytyksen kantavana ajatuksena onkin ollut vahvojen hahmojen esittely, ei niinkään tietyn aikakauden musiikki. Il complesso Baroccon autenttinen ote ja Joyce DiDonaton koloratuuriosaaminen saa kuuntelijan  hyvälle tuulelle. DiDonaton sointi ja väri tuovat teoksiin kirkkautta ja raikkautta. Agressiivisuus ja voima purkautuvat rouheina ja aitoina yksityiskohtina. DiDonato ei kuitenkaan anna itsestään liikaa, vaan juuri sopivasti teknistä osaamista hyödyntäen. Drama Queens on hieno kokoelma, joka toimii erityisesti barokista kiinnostuneiden ensikosketuksena aikakauden musiikkiin.

Miika Nousiainen

Miika Nousiainen on vuonna 1973 syntynyt kirjailija ja toimittaja, joka asuu Helsingin Hakaniemessä vaimonsa ja poikansa kanssa. Hänen teoksiaan ovat

• Vadelmavenepakolainen (2007)
• Paskakirja (2007) ja Paskapokkari (2009) yhteistyössä Taro Korhosen kanssa
• Maaninkavaara (2009)
• Metsäjätti (2011)

Nousiainen on voittanut myös seuraavia palkintoja:

• Laila Hirvisaaren rahaston työskentelyapuraha 2008
• Kalevi Jäntin palkinto 2009 teoksesta Maaninkavaara
• Urheilumuseosäätiön vuoden urheilukirjakilpailun kunniamaininta 2010 teoksesta Maaninkavaara

Nousiaisen teoksille ominaista on muun maailman mielestä omituiset mutta omasta mielestään täysin loogisesti toimivat hahmot, jotka jotutuvat tragikoomisten sattumien myötä eikoisiin tilanteisiin. Hänen kirjansa koskettavat erityisesti suomalaisille tuttuja, päällepäin pienen merkityksen omaavia asioita, mutta joilla on kuitenkin suuri merkitys kulttuuripohjalle, kuten ruotsi ja ruotsalaisuus kirjassa Vadelmavenepakolainen, enemmän voittoa tavoitteleva vaneritehdas teoksessa Metsäjätti ja urheilumenestys kirjassa Maaninkavaara. Kirjat ovat mielenkiintoisella kielellä kirjoitettuja ja suhteellisen kevyitä ja mukaansatempaavia lukea. Suosittelen erityisesti, jos kaipaa helppoa ja hauskaa, mutta ajatuksia herättävää luettavaa.

Hän on ollut Hyvät naiset ja herrat - ohjelman juontajana vuonna 2008 ja käsikirjoittanut suosittua Putous- ohjelmaa vuodesta 2011-2014, ollen pääkäsikirjoittajana 2013. Sen lisäksi hän on toiminut Hyvät ja huonot uutiset - ohjelman panelistina vuodesta 2012 lähtien. Tästä linkistä voit katsoa esimerkkipätkän.

-Susa

Elokuva-arvio: Unelmien sielunmessu

Unelmien sielunmessu on vuonna 2000 ensi-iltansa saanut yhdysvaltalainen psykologinen draamaelokuva, joka perustuu vuonna 1978 ilmestyneeseen Hubert Selbyn romaaniin.

Elokuvan on ohjannut Darren Aronofsky ja sen pääosia näyttelevät Jared Leto, Ellen Burstyn, Jennifer Connelly ja Marlon Wayans.

Elokuva kertoo riippuvuuden erilaisista muodoista, jotka johdattavat roolihahmot haavemaailman vangeiksi. Lopulta todellisuus kuitenkin valtaa ja musertaa nämä haavemaailmat. Riippuvuuksia voivat aiheuttaa niin huumausaineet kuin myös laihdutuslääkkeet.

Elokuva vie katsojansa mennessään. Elokuvan musiikki sopii tunnelmaan hyvin: se on surullista, synkkää ja raivoisaa. Hetkeäkään ei tule tunne, että elokuva polkisi paikoillaan vaan se etenee kuin juna. Se kertoo raadollisesti miten elämä voi mennä alamäkeen, kun jokin riippuvuus saa ihmisen valtaansa.

Näyttelijäsuoritukset ovat todella hyviä, kaikki onnistuvat erinomaisesti ja uskottavasti esittämään oman riippuvuudensa kanssa taistelevia ihmisiä.


- Katri

Paulo Coelho

Paulo Coelho, syntynyt vuonna 1947 on brasilialainen kirjailija. Hän on keskiluokkaisesta perheestä: hänen isänsä oli insinööri ja äitinsä kotiäiti. Coelho kävi uskonnollista koulua, jossa kiinnostui kirjoittamisesta. Ensimmäisen kirjallisuuspalkintonsa hän sai koulun runokilpailussa.
Coelho toimi nuoruudessaan teatteriryhmässä ja toimittajana sekä sanoitti lauluja vuosina 1960-1970.
Varsinainen kirjailijanura alkoi vuonna 1977.

Ensimmäinen romaani ”Pyhiinvaellus” ilmestyi vuonna 1987.

Vuonna 1988 hän kirjoitti toisen romaaninsa ”Alkemisti”. Romaani myi huonosti. Vuonna 1990 kirjoitettu kirja ”Brida” sai niin paljon huomiota, että aiempienkin kirjojen myynti nousi. Alkemistia myytiin enemmän kuin mitään muuta kirjaa koko Brasilian historiassa, ja se pääsi jopa Guinnessin ennätysten kirjaan.

Vuonna 1998 Coelho alkoi kirjoittaa viikoittaista kolumnia brasilialaisen sanomalehteen. Kolumni sai niin suuren suosion, että sitä alettiin kääntää myös ulkomaisiin sanomalehtiin.

Coelhon kirjoista pohjautuvat hänen omaan elämäänsä, ja ehkä juuri sen takia ne koskettavatkin lukijoita niin voimakkaasti. Teoksissa pohditaan usein ihmisyyden ja elämän peruskysymyksiä, joita jokainen on itsekin elämänsä aikana miettinyt.

Hänen kirjojaan on julkaistu 80 kielellä 170 maassa, ja niitä on myyty yhteensä yli 165 miljoonaa kappaletta. Coelho on Brasilian kirjallisuusakatemian jäsen, ja hän on voittanut 115 kirjallisuuspalkintoa ympäri maailman. Vuonna 2007 hänet nimettiin YK:n rauhanlähettilääksi. Suomeksi Coelholta on julkaistu 15 romaania sekä kaksi mietelausekokoelmaa. Alkemisti on hänen tunnetuin teoksensa.

Suomennettuja teoksia:
Pyhiinvaellus (1987)
Alkemisti (1988)
Brida (1990)
Valkyriat (1992)
Piedrajoen rannalla istuin ja itkin (1994)
Valon soturin käsikirja (1997)
Veronika päättää kuolla (1998)
Paholainen ja neiti Prym (2000)
Yksitoista minuuttia (2003)
Zahir (2005)
Portobellon noita (2006)
Voittaja on yksin (2008)
Alef (2010)
Accran kirjoitukset (2012)
Uskottomuus (2014)


- Katri

Musiikkiarvio: Nicki Minaj - Anaconda

Nicki Minaj on etenkin Yhdysvalloissa suosittu, mutta myös maailman menestynein naisräppäri. Hänen aiempia hittejään ovat muun muassa Super Bass, Pound the Alarm ja Starships. Anaconda on hänen tulevalta kolmannelta albumiltaan. 

Kappale on tehty osin Sir Mix-a-Lotin Baby got back -kappaleen pohjalle, jonka parhaimpia kohtia biisi käyttää taitavasti. Itseasiassa Nicki Minajn versiosta jää parhaiten vanhan biisit osat kuten

My anaconda don't

My anaconda don't

My anaconda don't want none unless you got buns, hun

ja

Oh my gosh, look at her butt

Joten Nicki Minajn panos kyseiseen kappaleeseen jää ensikuulemalta hyvin vähäiseksi, vaikka hänen räppiään kuullaankin pitkät pätkät, mutta ne osuudet eivät ole yhtä tarttuvia.

Biisiä kuvataan usein joko naisia voimaannuttavaksi tai sitten päinvastaisesti halventavaksi. Halventavaksi siinä mielessä, että siinä kuvataan naisia seksuaalisina objekteina lähes alasti, seksuaalisväritteisissä tilanteissa. Etenkään musiikkivideota ei voi suositella lapsille, mutta sanatkin sisältävät monille nuorille haitalliseksi katsottuja sanoja.

Kappaleen voi ottaa vastaiskuna sen lähtöbiisille, Baby got backille, jossa mies puhui naisista arvostelevaan sävyyn, sillä Nicki Minajn sanoituksissa nainen kuvataan vahvana ja itsenäisenä. Sen lisäksi musiikkivideossa on selkeitä vihjeitä siihen suuntaan - banaanin viipaloiminen ja miehen jättäminen videon lopussa. Kappaleessa on myös vahvasti läsnä teema, että naisen seksuaalisuus ei ole millään tavalla miehen määrättävissä, ja hän saa ihan vapaasti olla juuri niin seksikäs kuin tahtoo. Toisaalta biisissä on myös vahva laihuuden ihannoimisen vastainen sanoma. Se saattaa varmasti loukata luonnostaan laihoja, mutta muille biisi voi toimia itsetunnon kohotuksena ja fiilisten nostajana.

On myös otettava huomioon, että kuten muutkin Nickin biisit kyseinen kappale on tarkoitettu hauskanpitoon. Ei pidä ottaa liian vakavasti poppia. Kappale ei ehkä sovi kauneimpien ja koskettavimpien kappaleiden listalle, mutta oikein sattuessa hyvän bilefiiliksen sillä voi saada.



 

-Susa

Näkymätön mies

The invisible man
Ohjaaja James Whale
Käsikirjoittaja R.C. Sherriff
Perustuu H.G. Wellsin romaaniin Näkymätön mies (Wells)
Pääosat Claude Rains, Gloria Stuart, Henry Travers, William Harrigan
Valmistusmaa Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö Universal studios
 Ensi-ilta 13. marraskuuta 1933 (USA) 20. lokakuuta 1935 (Suomi)
 Kesto 71 minuuttia Alkuperäiskieli Englanti


Kun käärinliinoihin pukeutunut tiedemies Henry Griffin (Claude Rains) saapuu pienen kylän majataloon, eivät asukkaat arvaa minkälaiseen höykytykseen he joutuvatkaan. Aluksi hän yrittää päästä eroon näkymättömyydestään, mutta lopulta se vie häneltä järjen .Kyläläiset yrittävät napata hänet, mutta miten saada kiinni mies jota ei voi nähdä?

Frankensteinin ohjaaja James Whale teki melko kaksijakoisen elokuvan H.G Wellsin vakavasti tieteisromaanista. Osan ajasta elokuva on synkkä: näkymätön mies murhaa ja pahoinpitelee ihmisiä ja toisinaan hän vain pilailee ja tekee pientä kiusaa. Lajina on kauhu/komedia/rikoselokuva. Parhainta elokuvassa ovat vanhat käsintehdyt efektit: näkymättömyys, itsekseen ajeleva polkupyörä, lentävä rahakirstu, näkymätön vaatteiden vaihto. Efektit näyttävät tänäkin päivänä  todella uskottavilta.

Claude Rains (yli)näyttelee mehukkaasti pelkästään äänellään. Maaninen lausunta ja dramatiikka nostavat hymyn huulille. Tosin kaikki muut näyttäjelijät ovat melko keskinkertaisia, mutta kukaan ole häiritsevä. 71 minuutin kestolla elokuva on mukavan suoraviivainen ja selkeä. Mikäli tykkää vanhoista universalin kauhu/tieteiselokuvista, camp huumorista ja muinaisista erikoisefekteistä, on näkymätön mies oiva valinta.

Musiikkiarvio: Golden Eye

Golden Eye

Tunnuskappale elokuvasta 007 ja Kultainen silmä (GoldenEye, 1995)

Säv. Eric Serra,  san. Bono & The Edge

Esitt. Tina Turner

Tämä 17. virallisen James Bond-elokuvan tunnussävelmä on valittu eräissä Bond-äänestyksissä elokuvasarjan suosituimmaksi tunnussäveleksi. Omasta näkökulmastani onkin helppo ymmärtää sarjan fanien valintaa. Irlantilaisen rocktähti Bonon yhteistyössä U2-yhtyeen kitaristin Edgen (oik. David Howell Evans) kirjoittamat sanat ovat jo itsessään varsin komeat, mutta ehdotonta lisäpotkua kappaleelle antaa kuitenkin Tina Turnerin vertaansa vailla oleva tulkinta, joka kuullaan elokuvan alkutekstien taustalla.

Kappaleesta on sittemmin oman tulkintansa esittänyt myös Nicole Scherzinger (tämä tulkinta kuullaan mm. vuonna 2010 ilmestyneen videopelin Goldeneye 007 tunnuskappaleena). Itse olen kuitenkin sitä mieltä, ettei mikään versio vedä vertoja 007 ja Kultainen silmä-elokuvan tunnussävelmälle, sillä Tina Turnerin jäljittelemätön ääni puhaltaa siihen samalla hengen, jota mikään muu tulkinta ei pysty tavoittamaan. Minulle James Bond-elokuvat ovat aina olleet jotain erityistä, ja tämä koskee myös niiden musiikkia. Parhaimmat Bondien teemabiisit, joihin Tina Turnerin unohtumattomasti tulkitsema Golden Eye kiistatta lukeutuu, ovat elokuvamusiikin ehdottomia helmiä. Turnerin tulkinta yksinkertaisesti on vain jotain niin erilaista, kuin se nuottipaperille raapustettu tyhjänpäiväinen roska, jota valitettavan usein kuulee valtavirran toimintaelokuvissa. Golden Eye ei ole vain yksi parhaita Bond-kappaleita – se on yksi parhaita elokuvien tunnuskappaleita koskaan.  

Juuso Rautiainen

Arto Teronen

Arto Teronen on 18.9.1947 Jyväskylässä syntynyt eläkkeellä oleva urheilutoimittaja, joka parhaiten tunnetaan roolistaan Yleisradion radion urheilutoimituksen päällikkönä vuosina 1993-2006 ja Yle Urheilun tuottajana vuodesta 2006 vuoteen 2012. Ennen Yleisradion uraansa hän työskenteli Urheilulehden päätoimittajana vuosina 1981-1993. Näinä vuosina saavutettiin Urheilulehden huippulevikki.

Teronen kävi toimittajauransa aikana paikan päällä yhteensä 16:ssa olympiakisoissa, joihin lukeutuivat vuoden 1980 Moskovan kisojen ja vuoden 2012 Lontoon kisojen välillä käydyt olympialaiset lukuun ottamatta Calgarya 1988. Lontoon kisojen jälkeen hän jäi eläkkeelle.

Teronen muistetaan rauhallisesta selostustyylistään varsinkin radion puolella ja laajasta urheiluhistorian tuntemuksesta. Hän onkin kirjoittanut sekä yksin että yhdessä kollegansa Jouko Vuolteen kanssa urheiluhistoriaan liittyviä kirjoja, joista tunnetuimmat ovat Kiveen hakatut-radio-ohjelman pohjalta tehdyt neljä kirjaa, jotka ovat nimeltään seuraavat:

-      Kiveen hakatut: Urheilusankaruuden jäljillä (2009)

-      Suomalaisia urheilijakohtaloita: Kiveen hakatut (2010)

-      Urheilijat maineen poluilla: Kiveen hakatut (2011)

-      Urheilun tunteita ja tarinoita: Kiveen hakatut (2013)

Sekä kirjoissa että radio-ohjelmassa käsitellään menehtyneiden suomalaisurheilijoiden elämäntarinoita syvällisestä ja tunteellisesta näkökulmasta. Vaikka monien mielestä urheilu onkin viihdettä, niin nämä kirjat tuovat kuitenkin hyvin esille urheilun vakavamman puolen, sillä ne osoittavat urheilun lähtevän loppupeleissä ihmisyydestä ja pärjäämisen halusta. Toki urheilijoiden kuolemasta voi ja saa vitsailla, mutta vitsailun oikea hetki tällaisissa tapauksissa onkin toinen juttu.

Muista Terosen kirjoittamista kirjoista (sekä yksin että Vuolteen kanssa) sen verran, että vuonna 2012 hän kirjoitti kirjan Ikuisesti nuori: Jarno Saarista etsimässä, joka kertoo Suomen urheiluhistorian menestyneimmästä moottoripyöräilijästä, siis Jarno Saarisesta, jonka ainoa maailmanmestaruus tuli 250-kuutioisissa vuonna 1972 ja joka menehtyi vuonna 1973 Monzassa kauden neljännessä 250-kuutioisten osakilpailussa siitä syystä, että radalle oli edellisen kilpailun jäljiltä jäänyt öljyä. Vuonna 2012 ilmestyi myös toinen Terosen (sekä Vuolteen) kirjoittama urheiluun liittymätön kirja nimeltään Taiteilijakukkulalla: Suomalaisia taiteen tekijöitä, jossa käydään läpi suomalaisten kuvataiteilijoiden elämää ja heidän saavutuksiaan. Terosen ja Vuolteen kirjoittamiin kirjoihin kuuluvat vielä ensimmäisestä suomalaisesta ammattilaisjääkiekkoilijasta eli Jorma ”Jerry” Salmesta kertova kirja Pelimies Jerry Salmi: Seikkailua koko elämä ja Kansainvälisen Olympiakomitean jäsen Peter Tallbergista ja hänen Suomeen liittyvistä olympia-aikeista kertova kirja Urana olympiakisat: Peter Tallbergin tuulinen elämä.

Vili Roponen

Elokuva-arvio: Yön Ritarin Paluu

YÖN RITARIN PALUU

The Dark Knight Rises, USA 2012. Pääosissa: Christian Bale, Tom Hardy, Anne Hathaway, Marion Cotillard, Joseph Gordon-Levitt, Michael Caine, Gary Oldman ja Morgan Freeman. Musiikki: Hans Zimmer. Käsikirjoitus Bob Kanen luomien hahmojen pohjalta: Christopher ja Jonathan Nolan. Ohjaus: Christopher Nolan. Kesto: 164 min.

Tähdet: 4,5/5

Minkä Joel Schumacher lähes pilasi 1990-luvulla kahdella lapsellisen huonolla, ja kerrassaan ala-arvoisella tekeleellään, sen on Chris Nolan veljensä Jonathanin kanssa 2000-luvun mittaan palauttanut: nimittäin Batmanin kunnian. Luulisi, että kahden vähintäänkin loistavan filmin jälkeen veljekset ovat saaneet jo valmistella kolmatta osaa onnistumisen paineet niskassaan. Eikä vähiten siksi, että trilogian edellinen osa Yön Ritari (2008) nosti riman jo suorastaan huikaiseviin korkeuksiin. Voi hyvät hyssykät ja kauhistuksen kanahäkki! Eivät kai Nolanin veljekset ole haukanneet jo liiankin isoa palaa? Eivät ole.

Elokuvan tapahtumat alkavat noin kahdeksan vuotta Yön Ritarin jälkeen. Näennäisesti rauhoittunut Gotham City on vihdoin kitketty rikoksista, syyttäjä Harvey Dentin murhasta syyt niskoilleen ottaneesta Batmanista ei ole näkynyt vuosiin vilaustakaan ja miljardööriplayboy Bruce Wayne (Christian Bale) on linnoittautunut erakoksi kartanonsa uumeniin. Vain vanha hovimestari Alfred (Michael Caine) ja komisario Jim Gordon (Gary Oldman) tietävät totuuden valheelle rakennetun rauhan takana.

Rauha ei kuitenkaan kestä kauaa, kun akrobaattinen murtovaras Selina Kyle (Anne Hathaway) ja julma terroristi Bane (Tom Hardy) pakottavat sankarin esiin piilostaan. Batman lähtee siis vielä kerran taistoon Gothamin puolesta, mutta onko psykopaattinen Bane synkkine suunnitelmineen liian vahva vihollinen jopa palaavalle Yön Ritarille?  

Nolanin Batman-trilogian ehdoton ydinosaaminen loistaa tarinankerronnassa. Tim Burton teki aikoinaan kahdella elokuvalla Yön Ritarin seikkaluista synkkähenkistä, goottiromantiikkaa tihkuvaa aikuisten satua, mutta Nolan yhdistää omassa tarinankerronnassaan fantasiaelementtejä vakavaan aikuiseen draamakerrontaan tavalla, jollaista supersankarielokuvissa ei juuri näe. Lisäksi rohkeus ammentaa tarinaan aineksia aihepiireistä, jotka normaalisti eroavat supersankarifantasioista kuin yö päivästä, tuo Yön Ritarin Paluuseenkin jotain sellaista, joka nostaa elokuvan genrensä valtavirran yläpuolelle.

Myös näyttelijätyö on elokuvassa varsin mainiota. Vaikka kukaan ei omalla suorituksellaan ylläkään Heath Ledgerin joutsenlauluksi jääneen traagisen Jokeri-roolin tasolle, parhaimmat näyttelijät hoitavat silti osansa erinomaisesti. Varsinkin Hardy tuo roolityössään Banen henkisen ja älyllisen puolen paremmin esiin kuin kukaan muu (ääni)näyttelijä ennen häntä – ja tekee samalla näinollen selvän pesäeron vuoden 1997 Batman & Robin-filmin sivuroolissa nähtyyn surkeaan Bane-hahmoon. Heikoimmin pärjää hyväntekijä Miranda Taten rooliin pestattu ranskalaisnäyttelijä Marion Cotillard, mutta tässäkin kohtaa syy on ehkä enemmän käsikirjoituksessa, kuin näyttelijässä itsessään. Toinen ongelma on Hathawayn esittämä kissamainen Selina Kyle, jonka motivaatioita en oikeasti tajunnut vielä elokuvan loputtuakaan.

Loppupeleissä edellä mainittujen pikku puutteiden lisäksi ainoa miinus, mitä keksin on kestossa: melkein kahteen tuntiin ja kolmeen varttiin yltävä pituus alkaa jo hieman koetella allekirjoittaneen istumalihaksia, mutta muiden pienten puutteiden kanssakaan se ei paljoa paina kokonaisuudessa, jonka Hans Zimmerin nuotit upeasti kruunaavat. Lopputekstien ilmaantuessa kuvaruudulle voin lopultakin hyvillä mielin todeta, että Gotham Cityn suojelijan kunnia on viimein palautettu ja Nolanin veljesten Batman-trilogia tullut arvoiseensa päätökseen.

Kiitos ja ikuinen kunnia Nolanin veljekset!

Juuso Rautiainen 

A-ryhmän lukupiiritapaaminen 9.12.2014

Huomenna tuulet voimistuvat (2013)
toim. Saara Henriksson ja Erkka Leppänen

Ekologisia scifi-aiheisia novelleja sisältävä teos valikoitui ryhmämme nykykirjallisuuden edustajaksi. Tekijöistä tunnetuin on Risto Isomäki, joka on kirjottanut kirjaan saatepuheen.

Lähitulevaisuuteen ja Suomeen pääosin sijoittuvia, erityisesti nuorille ja nuorille aikuisille sopivia lyhyitä kertomuksia sisältävä teos sopi mielestämme hyvin lukupiiriteokseksi, koska siitä syntyi paljon keskusteltavaa ja novellien teema oli mielenkiintoinen. Osa myös tutustui genreen ensimmäistä kertaa.

Lempinovelleiksemme valikoituivat mm. Jussi Katajalan Mare Nostrum, Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Vilja ja Tarja Sipiläisen Puuton Maa. Viimeisenä olleelta Isomäen novellilta osa lukijoista odotti enemmän, osa taas tykkäsi ensimmäistä kertaa Isomäkeä lukeneena.

Kirja on aloittelevalle scifin lukijalle hyvä teos, koska se käsittelee monipuolisesti eri aihealueita lyhyesti ja tutustuttaa lukijan eri kirjailijoiden tyyleihin.