YÖN RITARIN
PALUU
The Dark
Knight Rises, USA 2012. Pääosissa: Christian Bale, Tom Hardy, Anne Hathaway,
Marion Cotillard, Joseph Gordon-Levitt, Michael Caine, Gary Oldman ja Morgan
Freeman. Musiikki: Hans Zimmer. Käsikirjoitus
Bob Kanen luomien hahmojen pohjalta: Christopher ja Jonathan Nolan. Ohjaus:
Christopher Nolan. Kesto: 164 min.
Tähdet: 4,5/5
Minkä Joel
Schumacher lähes pilasi 1990-luvulla kahdella lapsellisen huonolla, ja
kerrassaan ala-arvoisella tekeleellään, sen on Chris Nolan veljensä Jonathanin
kanssa 2000-luvun mittaan palauttanut: nimittäin Batmanin kunnian. Luulisi,
että kahden vähintäänkin loistavan filmin jälkeen veljekset ovat saaneet jo
valmistella kolmatta osaa onnistumisen paineet niskassaan. Eikä vähiten siksi,
että trilogian edellinen osa Yön Ritari (2008)
nosti riman jo suorastaan huikaiseviin korkeuksiin. Voi hyvät hyssykät ja
kauhistuksen kanahäkki! Eivät kai Nolanin veljekset ole haukanneet jo liiankin isoa
palaa? Eivät ole.
Elokuvan
tapahtumat alkavat noin kahdeksan vuotta Yön
Ritarin jälkeen. Näennäisesti rauhoittunut Gotham City on vihdoin kitketty
rikoksista, syyttäjä Harvey Dentin murhasta syyt niskoilleen ottaneesta
Batmanista ei ole näkynyt vuosiin vilaustakaan ja miljardööriplayboy Bruce
Wayne (Christian Bale) on
linnoittautunut erakoksi kartanonsa uumeniin. Vain vanha hovimestari Alfred (Michael Caine) ja komisario Jim Gordon
(Gary Oldman) tietävät totuuden
valheelle rakennetun rauhan takana.
Rauha ei
kuitenkaan kestä kauaa, kun akrobaattinen murtovaras Selina Kyle (Anne Hathaway) ja julma terroristi Bane
(Tom Hardy) pakottavat sankarin
esiin piilostaan. Batman lähtee siis vielä kerran taistoon Gothamin puolesta,
mutta onko psykopaattinen Bane synkkine suunnitelmineen liian vahva vihollinen
jopa palaavalle Yön Ritarille?
Nolanin
Batman-trilogian ehdoton ydinosaaminen loistaa tarinankerronnassa. Tim Burton
teki aikoinaan kahdella elokuvalla Yön Ritarin seikkaluista synkkähenkistä,
goottiromantiikkaa tihkuvaa aikuisten satua, mutta Nolan yhdistää omassa
tarinankerronnassaan fantasiaelementtejä vakavaan aikuiseen draamakerrontaan
tavalla, jollaista supersankarielokuvissa ei juuri näe. Lisäksi rohkeus ammentaa
tarinaan aineksia aihepiireistä, jotka normaalisti eroavat
supersankarifantasioista kuin yö päivästä, tuo Yön Ritarin Paluuseenkin jotain sellaista, joka nostaa elokuvan
genrensä valtavirran yläpuolelle.
Myös
näyttelijätyö on elokuvassa varsin mainiota. Vaikka kukaan ei omalla
suorituksellaan ylläkään Heath Ledgerin joutsenlauluksi jääneen traagisen
Jokeri-roolin tasolle, parhaimmat näyttelijät hoitavat silti osansa erinomaisesti.
Varsinkin Hardy tuo roolityössään Banen henkisen ja älyllisen puolen paremmin
esiin kuin kukaan muu (ääni)näyttelijä ennen häntä – ja tekee samalla näinollen
selvän pesäeron vuoden 1997 Batman &
Robin-filmin sivuroolissa nähtyyn surkeaan Bane-hahmoon. Heikoimmin pärjää
hyväntekijä Miranda Taten rooliin pestattu ranskalaisnäyttelijä Marion Cotillard, mutta tässäkin kohtaa
syy on ehkä enemmän käsikirjoituksessa, kuin näyttelijässä itsessään. Toinen
ongelma on Hathawayn esittämä kissamainen Selina Kyle, jonka motivaatioita en
oikeasti tajunnut vielä elokuvan loputtuakaan.
Loppupeleissä
edellä mainittujen pikku puutteiden lisäksi ainoa miinus, mitä keksin on
kestossa: melkein kahteen tuntiin ja kolmeen varttiin yltävä pituus alkaa jo
hieman koetella allekirjoittaneen istumalihaksia, mutta muiden pienten puutteiden
kanssakaan se ei paljoa paina kokonaisuudessa, jonka Hans Zimmerin nuotit upeasti kruunaavat. Lopputekstien ilmaantuessa
kuvaruudulle voin lopultakin hyvillä mielin todeta, että Gotham Cityn
suojelijan kunnia on viimein palautettu ja Nolanin veljesten Batman-trilogia
tullut arvoiseensa päätökseen.
Kiitos ja
ikuinen kunnia Nolanin veljekset!
Juuso Rautiainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti